Voi kun sitä joskus tajuaisi aloittaa ajoissa...
Niin käy aina: kirjoittamisen aloittaa aina liian myöhään. Sen tietää joka kerta mutta aina niin vain käy. Ja aina se harmittaa ihan yhtä paljon. Yleensä kun aihe on oikeesti kovin mielenkiintoinen ja sitten se täytyy tehdä hieman hutiloiden. Vielä kun siihen lisätään se, että työn valmiiksi saattamiseen vaaditaan epäinhimillisiä unettomuuslahjoja ja putkeen valvottuja vuorokausia. Mielekäskin aihe alkaa maistua puulta, kun viettää neljä vapaapäivää putkeen kirjoitushommissa. Varsinkin jos tämän jälkeen ei mitään näytä olevan paperilla. Sitten turvaudutaan maratonkirjottamiseen ja vedetään kaikki kasaan viikonlopussa. Lopputuloksena harmittaa, väsyttää ja vituttaa. Eikä työkään ole se paras mahdollinen versio.
Sama koskee myös tenttejä. Ensin sitä ajattelee, että kirjaa ei kannata sen lyhyen laina-ajan takia lainata kirjastosta kuukausia etukäteen. Sitten vielä uskotaan, että kirjasta ehtii tehdä jotain muistiinpanoja, joten täytyy lukea tilassa, jossa näitä voi tehdä, ei siis vaikka bussimatkalla. Seuraavassa vaiheessa varataan kalenterista vapaita kohtia, jotta kirjaa voi lukea pätkissä. Lopulta kirja kuitenkin alotetaan bussimatkoilla, ruokatauolla ja viimeiseksi valvotaan vielä tenttiä edeltävä yö lukien hirveessä kiireessä. Koskaan ei ehdi lukea niitä viimeisiä sivuja. Ja sitten tentissä yrittää väkisin pysyä hereillä eikä ajatus kulje. Tai ottaa tirsat, jolloin kirjoitusaika vähenee.
Vaikka toisaalta, hyvin se on mennyt näinkin ja arvosanatkin ovat ihan mukavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti