VÄÄRIN AUTETTU

Olin päivänä muutamana ulkona syömässä. Tyhjän naapuripöydän alla oli kangaskassi. Pöytään oli juuri tullut istumaan mies, jolta kysäisin, kuuluuko kassi hänelle. Ei kuulunut. Kassissa oli sisällä vauvanhoitotarvikkeita, avaimet ja rahakukkaro. Avasin laukun, sillä halusin selvittää, onko laukussa jotain jolla sen omistajan voisi selvittää. Kokemuksesta tiedän, kuinka vaikea on saada takaisin tavaroita siinä vaiheessa, kun ne päätyvät pohjattomiin löytötavaralaatikoihin takahuoneiden nurkkiin. Se naapuripöydän mies, jolta olin kysynyt, onko laukku hänen, vetäsi kuitenkin herneen nenukkiin toiminnastani. Hän alkoi kiskoa laukkua kädestäni ja vaati minua viemään laukun henkilökunnalle. Yritin sanoa, että en jätä omia tavaroitani ja ruokiani pöytään, vaan odotan pöytäseurani saapumista, jonka jälkeen voin viedä laukun henkilökunnalle. Tämä ei miehelle kelvannut, vaan hän edelleen yritti kiskoa laukkua kädestäni ja sätti minua kovaäänisesti. Yritin myös selittää, että tarkoitukseni ei ole viedä laukun sisältöä, vaan ainoastaan yrittää selvittää sen omistaja, jolloin voisin palauttaa laukun. Ei vaikutusta. Vihdoin seurani tuli pöytään ja vein laukun henkilökunnalle. Mies seurasi silmä kovana, että varmasti annan laukun enkä pidä sitä itselläni. Sanomattakin on selvää, että moinen toiminta sai vereni kiehumaan. Olin vain halunnut auttaa, jotta laukun unohtanut ihminen saisi laukkunsa takaisin. Olikohan hänellä edes varmuutta, mihin laukku oli jäänyt. Jos laukussa olisi ollut, ja nyt en edes tiedä oliko, joku kortti tai muu henkilöllisyyden osoittava asiakirja, olisin voinut numerohaun kautta saada kyseiseen ihmiseen yhteyttä. Uskoisin, että se olisi ollut paljon hauskempaa, kuin paniikissa soittelu ja juoksentelu omia jälkiä takaisin. Ja vielä vauvan kanssa. Varsinkin kun ehdin nähdä sen, että kukkarossa oli 50 euron seteli. Minulle tuollaisen rahan kadottaminen olisi ollut hyvinkin iso juttu. Kaiken jälkeen miehellä oli kuitenkin pokkaa jäädä istumaan kyseiselle paikalle jalat penkillä ilman mitään kyseisestä paikasta tilattua.

Olen itse jättänyt kerran lompakkoni bussiin. Asiakas oli vienyt sen kuskille, kuski varikolle ja varikolla joku setä oli selvittänyt henkilöllisyyteni voidakseen soittaa minulle löytäneensä lompakkoni. Myös puhelimeni on jäänyt bussiin. Silloinkin sen oli asiakas vienyt kuskille, joka sitten siskoni kanssa tekstaili ja sain puhelimeni takaisin. Kummassakaan tapauksessa ei aikaa hukkaamisen ja paluattamisen välillä mennyt paria tuntia kauempaa. Ja molemmissa tapauksissa olen kiitollinen niille ihmisille, jotka tonkivat tavaroitani saadakseen minuun yhteyttä. Jos tavarani olisivat menneet löytötavaratoimistoon, siitä olisi muodostunut paljon hankalampi ja kalliimpi prosessi. Olen siis pahoillani sen ihmisen puolesta, joka unohti tavaransa ravintolaan, enkä saanut mahdollisuutta palauttaa niitä hänelle. Toivottavasti hän hoksasi, mihin tavaransa oli jättänyt, ja saa ne vielä takaisin.

Ja sille naapuripöydän miehelle vielä, älä koskaan hukkaa tavaroitasi minun lähelleni, en tule perääsi soittelemaan ja tavaroitasi palauttelemaan, vaan nautin siitä, kuinka ne viruvat unohdettuina löytötavaroiden joukossa samaan aikaan, kun sinä kuumeisesti mietit, mitä niille oikein kävi.