Olen yrittänyt tehdä maanantaipäivistä mukavia, milloin käymällä hierojalla, milloin tietoisesti pyrkinyt pitämään päivän vapaana. Harvoin on iskenyt maanantaivitutus mutta tänään sitten oikein urakalla. Vaikka eihän se ole maanantain vika, että se on valikoitunut viikon ensimmäiseksi päiväksi.
Aamulla kaikki näytti vielä hyvältä. Heräsin ajoissa, vaikkakin väsyneenä. Kävellessä bussille huomasin, että kello jäi kotiin. Bussimatkan aikana alkoi sataa räntää. Tätä ei tapahtunut sillä hetkellä, kun kotona valkkasin kenkiä. Valitsin siis niiden korallinpunaisten haisaappaiden sijaan korallinpunaiset kangastossut. Päivän aikana räntä- ja lumisade vain yltyi. Huomasin unohtaneeni eväät kotiin. Työt noin sinänsä muuten sujui kohtalaisen hyvin.
Työpäivän jälkeen oli vuorossa ihanaakin ihanampi neljän tunnin luento. Päästessäni bussiin, kengät olivat jo märät. Matka kesti normaalia pidempää, koska räntä. Ja tämä tietenkin tarkoitti sitä, että luennolle tuli kiire. Nopeasti eväät kaupasta ja luentosaliin. Tai sitten ei. Poliisisetä päätti toisin. Oli nälkä, kengät oli märät, väsytti ja olin juossut hyvän matkaa ja sitten joku päättää, että tästä ei enää mennäkään luennolle. Alkoi hieman keittää. Se kaikkein viksuin teko on siis siinä vaiheessa alkaa kiukutella poliisille. Luojan kiitos olin tekemisissä kärsivällisen ja pitkämielisen poliisin kanssa, jonkun toisen kohdalla olisin varmasti jo ollut putkassa tai vähintään pihalla koko rakennuksesta. Kiukkusena päädyin lopulta luennolle myöhässä. Luennoitsijan ääni ja puhetapa ärsytti. Hänen asenteensa ärsytti. Se että luennolla tarvitsi tehdä tehtäviä, ärsytti. Varsinkin kun ensin ne piti saada tehdä nimettöminä ja sitten pitikin laittaa nimi.
Kotimatkalla yritin lopulta olla kiinnittämättä huomiota mihinkään tai kehenkään, ettei enää mikään ärsyttäisi lisää. En uskaltanut mennä kauppaan ja bussissa istuin silmät kiinni musiikit korvissa. Kotioven takana pelkäsin, että jääkaappi on jäänyt raolleen, ikkuna auki, valot päälle tai jotain muuta yhtä riemastuttavaa. Onneksi näin ei käynyt. Voi maanantai sentään, vielä ei uskalla helpotuskesta huokaista.
