KROONINEN MATKAKUUME

Olen päättänyt lähteä tammikuussa Brysseliin. Kyseessä on ihan vain pitkä viikonloppu tai korkeintaan viisi päivää. Vähän niinkuin porkkanana opintojen suhteen, gradu kun on tarkoitus saada melko valmiiksi tammikuun aikana. Eikä loma ilman pikku reissua ole mitään. Vaikka aikaa onkin vielä paljon, eikä lentolippujakaan ole, matkakuumeeni nousi jälleen asteella.

Alunperin olisin halunnut lähteä jonnekin lämpimään. Maata rannalla tai altaan reunalla viikko, nauttia valosta ja lämmöstä ja tulla sitten takaisin ruskettuneena. Kauas pois Suomen talvesta. Sitten mietin, onko minulla oikeesti aikaa ja mahdollisuutta sellaiseen reissuun. Eipä oikein. En oikeastaan tiedä, onko Brysselin reissukaan järkevä. Vai pitäisikö ennemmin vain olla kotona kirjoittamassa gradua vielä parempaan kuntoon. Kyllä neljässä päivässä ehtii paljon. Mutta tätä reissua en aio jättää välistä.

En ole kovinkaan paljoa matkustellut. Olen käynyt ehkä kymmenessä maassa, kaikki sinänsä Euroopassa. Mutta paljon haluaisin nähdä lisää. Alunperin ongelmana oli nuori ikä. On ihan ymmärrettävää, ettei kukaan vanhempi päästä 14-vuotiasta reilaamaan. Sitten oli kyse rahasta ja seuranpuutteesta. Enää eivät nämä kolme ongelmaa sinänsä pidättele. Ikää on, rahaa voi säästää ja matkustaminen on oikeestaan aika antoisaa ilman seuraakin, jos sitä ei haluamalleni reissulle löydy. Ongelmana taitaa enää olla pelko. Uskallanko, osaanko, löydänkö edes oikeaan lentokoneeseen?

                                         Vaikea sanoa, onko näistä apua vai pahennusta jatkuvaan
                                                       matkakuumeeseen 

 

Haluaisin kuitenkin nähdä kaiken. Tehdä maailmanympärysmatkan. Viettää vuoden ulkomailla ja kokea jänniä seikkailuja. Tutustua uusiin ihmisiin, maistaa erikoisia ruokia, potea koti-ikävää ja kulttuurishokkia. Harmittaa niin vietävästi, etten tajunnut lähteä vaihto-opiskelijaksi ulkomaille silloin kuin siihen olisi ollut mahdollisuus. En uskaltanut. En halunnut jättää kaikkea ja vain lähteä. Hakeminen kuulosti liian monimutkaiselta. Ja pärjäisinkö muka vieraalla kielellä? Pelko. Niinpä niin.

Jos silloin 14-vuotias oli liian nuori reilimatkalle, niin hieman hirvittää, onko melkein 30-vuotias jo sitten liian vanha. Voiko tässä vaiheessa enää vain pakata laukkuja ja lähteä. Ja lähteä mihin? Ja mitä tekemään? Entä jos en säästäisikään rahojani omistusasuntoon ja autoon vaan nostaisin rahat tililtä reissua varten, olisinko silloin vastuuton nuori ja ikuinen haihatteleva opiskelija? Saako vastuullinen aikuinen enää tehdä niin?

Ehkä maailman voi valloittaa pala kerrallaan. Ehkä kaikkea ei tarvitse kokea tänään. Ehkä muutan eläkkeellä Espanjan auringon alle makaamaan.

YÖELÄJÄ

Olen yöeläjä. Kun toiset suunnittelevat nukkumaan menoa, minä vasta piristyn. Suurimmat opintoihin liittyvät työni olen kirjoittanut yöllä. Samoin suunnitellut viime syksyisen harjoittelun tunnit ja kevään oppitunnit. Parhaimmat tenttiarvosanat olen saanut silloin kun on ollut mahdollista lukea tenttiin öisin ilman kiirettä.

Muistikuvissani olen ollut tällainen jo lapsena. Muistan kuinka kotona on yritettiin aina väkisin saada minua nukkumaan ajoissa, kiellettiin lukemasta kirjaa illalla. Ja sitten aamulla valitettiin kun olin vaikeasti herätettävissä. Muistan kuitenkin myös lukeneeni kirjaa peiton alla "salaa" taskulampun kanssa ja maanneeni hereillä kauankin ilman unta. Sitten viikonloppuisin nukuin puoleen päivään, mikä on ollut kauhea synti. Kesäisinkään en ole ollut kovin innokas heräilemään klo 8 viettämään kesälomaa.

Nyt kun kukaan ei sinänsä pakota minua menemään nukkumaan kello 21, saattavat päivät joskus venyä aamun pikkutunneille. Sanomattakin on selvää, että sitä ei herätä silloin kovin ajoissa aamulla. Tai jos herätään, ovat yöunet jääneet vähiin. Silloin kun on vapaata, tämä ei haittaa, mutta töihin ja luennoille kun pitäisi joskus jaksaa herätä. Niinpä olen jo melkein tottunut siihen, että arkisin vähän vähemmällä unilla ja vapailla sitten otetaan vahinko takaisin. Sitä on vaikeaa selittää toisille. Monestikin olen vastannut puhelimeen kello 11 ja sanonut heränneeni siihen. Ja saanut sen jälkeen paheksuntaa puhelimen toisesta päästä. Ihmiset katsovat myös hieman nenänvartta pitkin, kun pyydän, ettei sovita tapaamisia aamulla koska haluan nukkua.

Minusta on vaan niin väärin, että yhteiskunta vaatii aamurytmiä. Tiedän, etten ole ainoa, jolle se ei ole luonnollista. Niin kauan kuin olen pakotettu elämään rytmissä, jonka koen vääräksi, paras terä minusta jää väsymyksen jalkoihin. Joudun jatkuvasti puolustelemaan yökukkumistani ja haluani nukkua aamulla pitkään. Minua pidetään laiskana, kun en ole aamulla kahdeksalta päivän touhuissa mukana. Moni sanoo, että normaaliin rytmiin tottuu. Normaaliin! Minulle tämä on normaalia. Onko kaikkea pakko järjestää juuri siihen rytmiin, että ihminen herää aamulla aikaisin?

Tiedän, että iltaihmiset ovat suuremmassa riskissä sairastua vaikka mihin ja kuolla aikaisemmin. Kuinka paljon näistä riskeistä syntyy kuitenkin siitä, että iltaisin vireimmillään olevat ihmiset pakotetaan elämään samassa rytmissä kuin aamuvirkut? Että ihmisiä pidetään väkisin väsyneenä ja puolitehoilla mukana, eikä anneta noudattaa heidän omaa rytmiään?

Kyllä minä mielelläni eläisin samassa rytmissä muiden kanssa. Se olisi vaan helpompaa. Sosiaalinen elämä olisi helpommin järjestettäväissä eikä rytmi aiheuttaisi aina selkeetä pahennusta. Jos ihminen on kuitenkin vetänyt 12 vuoden koulun läpi yrittäen sopeutua aamurytmiin siinä onnistumatta, niin voiko siihen loppujen lopuksi oikeestikaan tottua ja sisäistä rytmiään muokata?

Seuraavan kerran kun koet tärkeäksi soittaa minulle aamulla kahdeksalta, mieti, miltä tuntuisi, jos minä soittaisin sinulle yöllä kello kaksi.

VÄÄRIN AUTETTU

Olin päivänä muutamana ulkona syömässä. Tyhjän naapuripöydän alla oli kangaskassi. Pöytään oli juuri tullut istumaan mies, jolta kysäisin, kuuluuko kassi hänelle. Ei kuulunut. Kassissa oli sisällä vauvanhoitotarvikkeita, avaimet ja rahakukkaro. Avasin laukun, sillä halusin selvittää, onko laukussa jotain jolla sen omistajan voisi selvittää. Kokemuksesta tiedän, kuinka vaikea on saada takaisin tavaroita siinä vaiheessa, kun ne päätyvät pohjattomiin löytötavaralaatikoihin takahuoneiden nurkkiin. Se naapuripöydän mies, jolta olin kysynyt, onko laukku hänen, vetäsi kuitenkin herneen nenukkiin toiminnastani. Hän alkoi kiskoa laukkua kädestäni ja vaati minua viemään laukun henkilökunnalle. Yritin sanoa, että en jätä omia tavaroitani ja ruokiani pöytään, vaan odotan pöytäseurani saapumista, jonka jälkeen voin viedä laukun henkilökunnalle. Tämä ei miehelle kelvannut, vaan hän edelleen yritti kiskoa laukkua kädestäni ja sätti minua kovaäänisesti. Yritin myös selittää, että tarkoitukseni ei ole viedä laukun sisältöä, vaan ainoastaan yrittää selvittää sen omistaja, jolloin voisin palauttaa laukun. Ei vaikutusta. Vihdoin seurani tuli pöytään ja vein laukun henkilökunnalle. Mies seurasi silmä kovana, että varmasti annan laukun enkä pidä sitä itselläni. Sanomattakin on selvää, että moinen toiminta sai vereni kiehumaan. Olin vain halunnut auttaa, jotta laukun unohtanut ihminen saisi laukkunsa takaisin. Olikohan hänellä edes varmuutta, mihin laukku oli jäänyt. Jos laukussa olisi ollut, ja nyt en edes tiedä oliko, joku kortti tai muu henkilöllisyyden osoittava asiakirja, olisin voinut numerohaun kautta saada kyseiseen ihmiseen yhteyttä. Uskoisin, että se olisi ollut paljon hauskempaa, kuin paniikissa soittelu ja juoksentelu omia jälkiä takaisin. Ja vielä vauvan kanssa. Varsinkin kun ehdin nähdä sen, että kukkarossa oli 50 euron seteli. Minulle tuollaisen rahan kadottaminen olisi ollut hyvinkin iso juttu. Kaiken jälkeen miehellä oli kuitenkin pokkaa jäädä istumaan kyseiselle paikalle jalat penkillä ilman mitään kyseisestä paikasta tilattua.

Olen itse jättänyt kerran lompakkoni bussiin. Asiakas oli vienyt sen kuskille, kuski varikolle ja varikolla joku setä oli selvittänyt henkilöllisyyteni voidakseen soittaa minulle löytäneensä lompakkoni. Myös puhelimeni on jäänyt bussiin. Silloinkin sen oli asiakas vienyt kuskille, joka sitten siskoni kanssa tekstaili ja sain puhelimeni takaisin. Kummassakaan tapauksessa ei aikaa hukkaamisen ja paluattamisen välillä mennyt paria tuntia kauempaa. Ja molemmissa tapauksissa olen kiitollinen niille ihmisille, jotka tonkivat tavaroitani saadakseen minuun yhteyttä. Jos tavarani olisivat menneet löytötavaratoimistoon, siitä olisi muodostunut paljon hankalampi ja kalliimpi prosessi. Olen siis pahoillani sen ihmisen puolesta, joka unohti tavaransa ravintolaan, enkä saanut mahdollisuutta palauttaa niitä hänelle. Toivottavasti hän hoksasi, mihin tavaransa oli jättänyt, ja saa ne vielä takaisin.

Ja sille naapuripöydän miehelle vielä, älä koskaan hukkaa tavaroitasi minun lähelleni, en tule perääsi soittelemaan ja tavaroitasi palauttelemaan, vaan nautin siitä, kuinka ne viruvat unohdettuina löytötavaroiden joukossa samaan aikaan, kun sinä kuumeisesti mietit, mitä niille oikein kävi.

HUUTO

Vihdoinkin on koko päivä aikaa istua kirjottamassa esseetä tai lukemassa tenttiin. Koska kotona on joskus hankala keskittyä, menen yliopistolle. Parempi tietokone eikä mahdollisuutta keksiä siivous- tai muita hommia lukemisen sijaan. Napit korviin ja homma skulaa. Vaan ei ole skulannu. Ainakin pääsiäisestä asti joku on huutanut kaikki illat taukoamatta muuten hiljaisuutta vaativissa tiloissa. Pääsiäisen tienoilla huuto oli perkelettä nyt se on vain ihan puhdasta älämölöä. Satunnaista, kovaäänistä ja häiritsevää. Juuri kun olet keskittymässä johonkin juttuun, kuulet nappien läpi huutamista. Keskittyminen meni siinä. Alkuun yritin etsiä ja paikantaa huutajaa, nähdä kenestä on kyse. Useiden kuukausien jälkeen tämä onnistui. Mutta mitään hyötyä siitä ei ole ollut. Kyllä kyseisen huutajan henkilöllisyys on kuulemma ollut tiedossa myös yliopistolla jo jonkin aikaa.

Joo, tiedän, kyseessä voi olla sairaus. Mutta mistä voin olla varma? Ja mihin asti yhden sairaan ihmisen oikeus opiskella hiljaisissa tiloissa ylittää kaikkien niiden muiden opiskeluoikeuden? Voiko yhden ihmisen oikeus opiskella olla suurempi kuin kymmenen muun? Ja onko mahdollinen sairaus vain tätä huutamista vai voiko siihen liittyä aggressiivisuutta tai itsetuhoisuutta? En pelkää sitä, että hän hyökkäisi kimppuuni ja hakkaisi hulluna, mutta tiedän että moni muu pelkää. Oletan, että ainakin osittain siksi, ettei kukaan tiedä, mistä on kyse. Mistä voisikaan edes tietää. Tietääkö sitä yliopistollakaan kukaan varmasti?

Laitoin yliopiston turvallisuuspalvelujen palvelupäällikölle viestiä, sillä tilanne alkaa jo todella olla ärsyttävä ja häiritsevä. Kysyin, eikö kyseistä ihmistä voisi ohjata vaikka johonkin äänieristetympään tilaan opiskelemaan. Olisihan ryhmätyötiloja ja muita. Tällöin hän saisi opiskella rauhassa ja samoin me muut saisimme. Kaikki voittaisiva. Mutta ei voi, koska "Emme kyllä voi osoittaa ”ongelmatapauksille” omaa huonetta, jossa voivat huudella omiaan". Tämän jälkeen hän ohjasi viestini turvallisuuspäällikölle, joka ei vastannut mitään. Viestistäni on aikaa lähes kuukausi.

Ymmärrän, jos kyseessä on sairaus, ettei tämä ihminen voi asialle mitään. Mutta ymmärrystä ei heru niille ärsyttäville juttelijoille, kännykkään kailottajille ja ilman kuulokkeita äänellisten videoiden katselijoille, jotka vain huonolla käytöksellään häiritsevät muiden opiskelua. Maailmassa on muita tiloja meluta kuin se paikka, jossa seinässä on iso lakana hiljaisuutta vaatimassa!

Ja miksi ihmeessä täällä pitää olla näin kylmä ja pimee!?

THE G JA MUUT OPINNOT

Iso G, pikku g, The One and Only G: Gradu. Siis se viimeinen mörkö matkalla maisteriksi. Herättää ristiriitaisia tunteita. Olis oikeestaan hauskaa päästä alottamaan, ja etenkin lopettamaan, kirjottaminen. Mutta missä välissä sitä olis aikaa. On muita opintoja paljon ja päälle vielä töitä. Nukkuakin pitäis. Se suurin murhe gradun kanssa on kuitenkin aihe. Kuinka vaikeeta sen valinta voi vaan olla? Seminaarin aiheesta olisi luonnollista jatkaa mutta kun jo seminaarin pitäjä, joka on myös graduohjaaja, inhosi aihetta jo alunperinkin. Lisäksi materiaalin metsästämiseen saisi käyttää pienen ikuisuuden. Miksi tän pitää olla näin hankalaa. Voisin vaan kömpiä jonnekin kammioon kuukaudeks ja näpytellä ihan rauhassa, se sopis mulle hyvin. Talven pahimman kaamoksen yli. Verhot kiinni niin ei ees näkis vallitsevia sääoloja.

Muutenkin alkaa jo suoraan sanoen v*tuttaa tää opiskelu. Johan sitä on tässä tehty pelkästään yliopistolla melkein vuosikymmen. Siihen päälle peruskoulu ja lukio. Huhhuh. Sinänsä ihan hauskaa, ainakaan mulle ei jää sellasta fiilistä, et viel ois voinu tehdä jonkun sivuaineen tai et harmittais valmistuminen. Ei todella harmita. Haluan vaan pois. En jaksa enää istuskella viikonloppuja tai vapaapäiviä yötä myöten kirjottamassa esseitä tai käyttää aikaa jonkun surkeen tenttikirjan tavaamiseen. Tai tehdä osa-aikasena työtä, joka ei vaan tunnu omalta. Ei kyllä oo motivaatiosta tällä hetkellä pulaa, motivaatioo on, mutta kun hommat tuntuu edistyvän niin hitaasti. Pisteitä satelee oodiin mutta silti ei tunnu siltä, että edistyisin.  Tiedän, että oma vika, kun oon aiempina vuosina keskittyny enemmän työntekoon kuin opintoihin. Mutta minkäs sille voi, kun rahatta on vaikee elää. Mun tavoite on valmistua ens touko-kesäkuussa. Ja sen tavotteen aion myös pitää. Vaikka sitten kaikki haluamani opinnot ei ehtiskään tuohon mennessä valmiiksi. Tällä hetkellä alkaa riittää, että gradu ja pari pientä muuta hassua suoritusta tulis tehtyä. Loput vois täydentää sitten kesän aikana.

HARRASTUSMUISTOJA

Tämä on tarina paskoista harrastusmuistoista. Ja monia harrastuksia onkin tullut kokeiltua. Olen kokeillut pianon ja kanteleen soittoa. Ollut tanssiluokalla, askartelukerhossa, pelannut käsipalloa, voimistellut. Olen ollut partiossa, laulanut kuorossa ja ollut aktiivinen nuorisotalolla kävijä.

Meidän käsipallojengi oli paska. Me hävittiin aina. Alussa meitä oli vain saman ikäisiä ja kaikki oli yhtä hyviä tai huonoja. Sitten joukkueeseen sekotettiin vuotta vanhemmat ja ne olikin sitten niitä, jotka sai enemmän peliaikaa ja parhaimmat pelipaikat. Ja silti oltiin yhtä paskoja.

Vaikka tanssiluokka olikin osa koulua, oli se toisinaan ihan hauskaa mieltää myös tanssin harrastukseksi. Tulin kerran myöhässä tunnille erään toisen oppilaan kanssa. Opettajan mielestä minun olisi pitänyt tehdä 50 vatsalihasliikettä/punnerrusta rangaistukseksi mutta sen toisen ei. Auliisti hän lupasi, että voin toki tehdä sen myös tunnin jälkeen niin etteivät muut näe. Kieltäydyin. Opettaja kieltäytyi ottamasta minua harjoiteltuun esitykseen mukaan. Esitimme lumihiutaleita mutta meillä oli keltaiset esiintymisasut. Vaikka tästä on aikaa, muistan todenneeni opettajalle, että en hänen kananpoikatanssiinsa haluaisikaan mukaan. Opettaja soitti kotiin, joskaan äitini ei koskaan asiasta minulle maininnut. Opettaja joutui myöhemmin pyytämään minut mukaan tasaparien säilymiseksi. Anteeksi en koskaan pyytänyt enkä koskaan tehnyt vaadittuja liikkeitä. Tiedän kyseisen opettajan toimivan edelleen oppilaiden parissa, toivottavasti metodit ovat vaihtuneet.

Olin paska voimistelija enkä koskaan ollut mukana kisajoukkueessa. Olin varamies eli ikuinen vaihtopelaaja. Sain kyllä olla kaikissa treeneissä ja leireillä, koska valmentajan sanojen mukaan "olin tärkein jäsen koska tarvittaessa minut piti voida laittaa mihin tahansa paikkaan kisaamaan". Olin myös mukana esiintymässä silloin, kun kyse ei ollut kilpailuista. Koska olin kuitenkin joukkueen nimetty jäsen, omistan kaikki samat mitalit kuin muutkin. Tosin yksikään niistä ei ole ansaitsemani ja ovatkin tällä hetkellä jossain laatikon pohjalla. Kerran sitten kävi niin, että eräs joukkueen jäsen sairastui kisoja edeltävänä iltana. Jes, suuri hetkeni siis koittaisi. Vaan ei koittanut. Valmentaja joka tuurasi poissaollutta valmentajaamme, ei ollut samaa mieltä. Hän muutti kisapäivänä kuvioita, jottei yhden hengen vajaus näkynyt. En siis päässytkään mukaan. En muista kisoja, muistan vain kisapaikan, jonka johdosta väittäisin, että joukkueellamme ei ollut muutoinkaan mitään mahdollisuutta mitaleihin. Olisi siis ollut sama, vaikka oisin ollut mukana, tuskin se olisi vaikuttanut suuresti sijoitukseen. Jos näkisin kyseisen valmentajan tänäpäivänä, haluaisin kertoa tämän hänelle. Kertoa, kuinka hän vei minulta sen ainoan mahdollisuuden olla kisaamassa. Ja että toivon hänenkin muistavan asian vielä 20 vuoden päästä.

Voimistelusta muistan myös sen, että TUL:n alaisessa joukkueessa punalippu ja TUL:n marssin laulaminen olivat se juttu. Kukaan ei vain kertonut meille lapsille, mikä tämä TUL on ja miten se kyseinen marssi liittyy voimisteluun. Mutta niin pyhä se oli, ettei siitä saanut pilaa tehdä. Riveissä ja jonoissa seisottiin jokaisten kisojen jälkeen laulamassa, jotain mikä piti opetella ulkoa mutta jonka sisällöstä ei ollut mitään käsitystä. TUL:n marssin voit kuunnella vaikka tästä. Ja sitten olivat Turun liittojuhlat, joiden paidassa TUL on avattu muotoon Tule, Urheile, Liiku. Olisiko ollut liian vaikeeta myöntää kuitenkin, että todellisuudessa kyse oli Työväen urheiluliitosta.

Partio. Niin. Paljon vuosia ja paljon muistoja. Tietysti muistuu mieleen se, kun kokouksissa aikaa käytettiin pelkästään asioiden kirjaamiseen ylös vihkoihin. Osa porukasta söi ja heitteli sokeripaloja sekä häiritsi muiden tekemistä. Eikä pidä unohtaa sitä, kun tyhmyyksissäni lähdin talvileirille varvas murtuneena. Äitini oli soittanut leirinjohtajalle ja varmistanut, että asia on ok ja voin lähteä. Vanhempien johtajien painostuksesta osallistuin mäkihyppykisaan pulkalla seisten, koska en saanut suksia jalkaan. Tästä seurauksena on, että polveni hajosi eikä ole vieläkään kunnossa. Ja tietenkin hiihtovaellus piti silläkin kertaa suorittaa, tosin murtuneen varpaan kanssa muiden perässä yksin kävellen. Eräältä retkeltä taasen muistuu elävästi mieleen se, kuinka ruoka oli värjätty elintarvikevärillä. En pystynyt syömään, joten johtajisto päätti istuttaa minua lautasen kanssa ruokapöydässä kunnes olisin syönyt. En muista tarkkaan tarinan kulkua, mutta tilanne päättyi siihen, kun vartiokaverini, joka oli samassa nalkissa, oksensi. Kyseisessä lippukunnassa partiourani päättyi kuitenkin lopulta siihen, kun joitain vuosia sitten pyöritimme varainkeruuna kahvilaa. Meitä piti olla silloin kaksi vuorossa. Se toinen, joka oli minua 6-7 -vuotta vanhempi, tiuski ja kiukutteli koko päivän, lähti treffeille kesken vuoron ja palasi lopulta takaisin jatkamaan kiukuttelua ja haukkumista. En osannut laskea hänen mielestään rahoja tarpeeksi nopeasti, en ollut siivonnut, leiponut, tiskannut yms. Hän ei jaksanut jäädä tekemään vuoroa loppuun vaan huutamisen jälkeen jätti minut yksin hoitamaan kaiken loppuun. Kun pyysin, että hän veisi mennessään roskat, joihin tarvittiin se avain, joka hänellä jo oli, hän mieluummin haki vara-avaimen kuin vei roskat.

Nuorena tykkäsin käydä uimassa. Vaikka olin itsekin aika junnu, 6-vuotias pikkusiskoni oli usein mukana. Osasimmehan molemmat uida. Helsinginkadun urheilutalo oli lähellä ja siksi siellä oli helppo käydä. Tai olisi ollut, jos eräs tietty kassatäti ei olisi keksinyt, että myös alle 7-vuotiaan siskoni kuuluu maksaa sisäänpääsymaksu, koska ilmainen sisäänpääsy koskee vain aikuisen kanssa olevia alle 7-vuotiaita. Aina tämän saman tädin kanssa väänsimme asiasta kassalla. Joka kerta hän myös soitti uimavalvojalle, ettei meille saa lainata räpylöitä tai muita uimaleluja, koska olimme kiukutelleet. Tilanne laukesi äitini soittoon ja tiedusteluun. Tämän jutun kirjoittamisen myötä olin yhteydessä uimahallille. Oletettavasti mitään kyseisenkaltaista sääntöä ei ole ollut, vaan asia todennäköisesti on niin kuin lapsena jo epäilin: kassatäti toimi epärehellisesti. Sain kuitenkin pahoittelut tapahtuneesta ja kehotuksen lähteä kokeilemaan Hesarin hallia näin vuosienkin jälkeen.

Osan ikävistä muistoista aika on kullannut ja osa on jäänyt unholaan. Sitten on niitä, kuten nämä edeltävät, jotka edelleen muistuvat mieleen. Eipä näissä ole hurraamista, mutta ainakin löytyy tarinaa kerrottavaksi näin vuosikymmentenkin jälkeen.

RUOKAVAMMAILIJA

Suuri inhokkini on kala. En voi varsinaisesti sanoa, että kala maistuu pahalle, sillä kovinkaan paljoa en ole kalaa syönyt. Ongelmani on se, että kalaruoat pääasiassa jo yksinkertaisesti haisevat niin pahalle, etten pysty laittamaan sellaista suuhun. Ei, en myöskään syö kala(nperkuujäte)puikkoja.

Olepa sitten osallistujana jossain tapahtumassa kalavammailijana. Ei onnistu kovin helpolla. Jotta voisit ilmoittaa olevasi kalaton, tarvitset vähintään lääkärintodistuksen ja miljoona muuta erilaista lippua ja lappua. Tämä ei vain ole reilua. Sillä tilanne muuttuu sekunnissa, jos ilmoitat olevasi jonkin sortin kasvissyöjä. Silloin saat kaiken mahdollisen eteesi silmiä räpäyttämättä. Eikä kukaan vaadi todistuksia paikalle. Jopa viini hankitaan luomuna/ekona/mitä näitä kaikkia nyt on. "Lihantuotanto on niin epäekologista" moni sanoisi ja vetoaisi siihen. Kuitenkin voin vakuuttaa, että kalan tuotannosta saadaan aiva yhtä ekologitonta kuin muunkin lihan. Sitä voi miettiä, millaisia ongelmia ryöstökalastus ja kalojen viljey aiheuttaa. Kyse ei edes ole mistään ihan pienestä näpertelystä. Ehkä minun pitäisi vain jatkossa ilmoittaa vakaumukseni kieltävän kalansyönnin ja vedota ympäristönäkökulmaan. Harvoin kasvissyöjiä myöskään pakotetaan syömään liharuokia, sen sijaan minua, kalatonta, kyllä usein yritetään painostaa syömään kalaa.

Toinen mitä en syö, on tomaatti. En ketsuppinakaan. Tomaatti ei varsinaisesti haise pahalle, en vain pidä siitä. Koskaan en ole missään allergiatesteissä käynyt, mutta suutani kyllä kirvelee ja sormenpäistä tulee hiekkapaperia, mikäli suuremmin olen tekemisissä raa´an tomaatin kanssa. En onneksi ole huomannut oireita kuitenkaan silloin, jos napsin tomaatit pois vaikka valmiista salaatista. Jotenkin kuitenkin tämä saa aikaseksi paljon jänniä tilanteita. Jokin aika sitten olin kaverini kanssa ravintolassa syömässä. Samaisen ravintolan pasta oli ollut pettymys, joten päätimme kokeilla hampurilaisia. Ilmoitin tilatessani, olevani allerginen (hups) tomaatille, enkä siis tarvitse sitä ketsuppikulhoa. En saanutkaan. Mutta hampurilaisen välissä oli silti tomaattisiivu. Noh, oma moka, en vissiin sanonut tarpeeksi selvästi haluavani annoksen tomaatitta. Myös pikaruokaravintolat osaavat tämän leikin. Tilaan mukaan hampurilaisen ilman ketsuppia, saan sen, mutta pussin pohjalla on useita ketsuppipusseja. Harmittaa, että nämä menevät roskiin.

Plääh, pakkoko kaikesta on aina tehdä niin hankalaa!

VUODEN VERRAN RAIVOA

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun julkaisin ensimmäisen juttuni. Ajatus oli toki muhinut päässä jo kauemmin. Ideana oli luoda blogi, johon voisin vuodattaa minua ärsyttäviä asioita ilman, että tarvitsisi pilata muiden fiiliksiä valittamalla. Alkuun juttuja olikin paljon, tuli julkaistua kaikkia jo pidemmän aikaa ärsyttäneitä asioita mutta sittemmin kirjoitustahti on hiljetynyt.

                                          Vuosi täynnä, vihdoinkin!


Siinä vaiheessa, kun olen kirjoittanut tätä tekstiä, on eniten luettua juttuani luettu 1736 kertaa ja vähiten luettua, uusinta juttua, neljä. Yhteensä lukijoita on ollut vajaa 5000. Tämä on kyllä paljon enemmän, kuin mitä olin koskaan ajatellut. Blogin oli tarkoitus olla enempi oma juttuni, ei niinkään kirjoittelua muille. Olen pari kertaa aiemmin, ja kerran tämän blogin aloittamisen jälkeenkin, yrittänyt kirjoittaa sellaista yleistä blogia kaikesta kivasta mutta nämä ovat jääneet pariin postaukseen. Joten olen aika iloinen, että tämä blogi on elänyt vuoden.

Tässä kirjoituksessa en aio valittaa. Tällaisia kirjoituksia blogissani on vain kaksi, joista ensimmäinen oli kiitokirjoitukseni Raivotar kiittää, jonka voit toki käydä lukemassa täältä. Synttäreiden kunniaksi ajattelin kokeilla kirjoittaa vastaavia kiitoksia vähän useammin, unohtamatta kuitenkaan blogin alkuperäistä ideaa. Katsotaan, miten tämä sujuu.

Mutta vielä kerran: Hyvää Syntymäpäivää, Raivotar!

LIIAN VÄHÄN AIKAA

Voi kun sitä joskus tajuaisi aloittaa ajoissa...

Niin käy aina: kirjoittamisen aloittaa aina liian myöhään. Sen tietää joka kerta mutta aina niin vain käy. Ja aina se harmittaa ihan yhtä paljon. Yleensä kun aihe on oikeesti kovin mielenkiintoinen ja sitten se täytyy tehdä hieman hutiloiden. Vielä kun siihen lisätään se, että työn valmiiksi saattamiseen vaaditaan epäinhimillisiä unettomuuslahjoja ja putkeen valvottuja vuorokausia. Mielekäskin aihe alkaa maistua puulta, kun viettää neljä vapaapäivää putkeen kirjoitushommissa. Varsinkin jos tämän jälkeen ei mitään näytä olevan paperilla. Sitten turvaudutaan maratonkirjottamiseen ja vedetään kaikki kasaan viikonlopussa. Lopputuloksena harmittaa, väsyttää ja vituttaa. Eikä työkään ole se paras mahdollinen versio.

Sama koskee myös tenttejä. Ensin sitä ajattelee, että kirjaa ei kannata sen lyhyen laina-ajan takia lainata kirjastosta kuukausia etukäteen. Sitten vielä uskotaan, että kirjasta ehtii tehdä jotain muistiinpanoja, joten täytyy lukea tilassa, jossa näitä voi tehdä, ei siis vaikka bussimatkalla. Seuraavassa vaiheessa varataan kalenterista vapaita kohtia, jotta kirjaa voi lukea pätkissä. Lopulta kirja kuitenkin alotetaan bussimatkoilla, ruokatauolla ja viimeiseksi valvotaan vielä tenttiä edeltävä yö lukien hirveessä kiireessä. Koskaan ei ehdi lukea niitä viimeisiä sivuja. Ja sitten tentissä yrittää väkisin pysyä hereillä eikä ajatus kulje. Tai ottaa tirsat, jolloin kirjoitusaika vähenee.

Vaikka toisaalta, hyvin se on mennyt näinkin ja arvosanatkin ovat ihan mukavia.

AINA VOI SYYTTÄÄ MAANANTAITA

Olen yrittänyt tehdä maanantaipäivistä mukavia, milloin käymällä hierojalla, milloin tietoisesti pyrkinyt pitämään päivän vapaana. Harvoin on iskenyt maanantaivitutus mutta tänään sitten oikein urakalla. Vaikka eihän se ole maanantain vika, että se on valikoitunut viikon ensimmäiseksi päiväksi.

Aamulla kaikki näytti vielä hyvältä. Heräsin ajoissa, vaikkakin väsyneenä. Kävellessä bussille huomasin, että kello jäi kotiin. Bussimatkan aikana alkoi sataa räntää. Tätä ei tapahtunut sillä hetkellä, kun kotona valkkasin kenkiä. Valitsin siis niiden korallinpunaisten haisaappaiden sijaan korallinpunaiset kangastossut. Päivän aikana räntä- ja lumisade vain yltyi. Huomasin unohtaneeni eväät kotiin. Työt noin sinänsä muuten sujui kohtalaisen hyvin.

Työpäivän jälkeen oli vuorossa ihanaakin ihanampi neljän tunnin luento. Päästessäni bussiin, kengät olivat jo märät. Matka kesti normaalia pidempää, koska räntä. Ja tämä tietenkin tarkoitti sitä, että luennolle tuli kiire. Nopeasti eväät kaupasta ja luentosaliin. Tai sitten ei. Poliisisetä päätti toisin. Oli nälkä, kengät oli märät, väsytti ja olin juossut hyvän matkaa ja sitten joku päättää, että tästä ei enää mennäkään luennolle. Alkoi hieman keittää. Se kaikkein viksuin teko on siis siinä vaiheessa alkaa kiukutella poliisille. Luojan kiitos olin tekemisissä kärsivällisen ja pitkämielisen poliisin kanssa, jonkun toisen kohdalla olisin varmasti jo ollut putkassa tai vähintään pihalla koko rakennuksesta. Kiukkusena päädyin lopulta luennolle myöhässä. Luennoitsijan ääni ja puhetapa ärsytti. Hänen asenteensa ärsytti. Se että luennolla tarvitsi tehdä tehtäviä, ärsytti. Varsinkin kun ensin ne piti saada tehdä nimettöminä ja sitten pitikin laittaa nimi.

Kotimatkalla yritin lopulta olla kiinnittämättä huomiota mihinkään tai kehenkään, ettei enää mikään ärsyttäisi lisää. En uskaltanut mennä kauppaan ja bussissa istuin silmät kiinni musiikit korvissa. Kotioven takana pelkäsin, että jääkaappi on jäänyt raolleen, ikkuna auki, valot päälle tai jotain muuta yhtä riemastuttavaa. Onneksi näin ei käynyt. Voi maanantai sentään, vielä ei uskalla helpotuskesta huokaista.

VIIMEINEN MATKA

Vain hyvin hyvin harvoin juoksen jonkun tuntemattoman perässä kadulla vain saadakseni haistatella kyseiselle ihmiselle. Eilen tein niin. Ja hyvältä tuntui! Mutta miksi ihmeessä? Vastaus on perin yksinkertainen: kyseinen idiootti vain ansaitsi sen.

Vuoden aloitus ei varsinaisesti ole ollut kovin riemullinen; saatettiinhan isäni viimeiselle matkalle. Urut ja kirkonkellot vain soivat, kun arkku kannettiin surusaatossa kirkosta autoon. Yli 90-vuotias mummoni, siis isäni äiti, laski vielä kukat arkun päälle ja hyvästeli poikansa. Niin eikö silloin tämä, ihmisjäte suorastaan, änge väkisin siitä pienestä metrin raosta, joka on auton ja kirkon portaiden välissä, ja tiuskaise käskyä väistyä tukkimasta katuja. Hän ei jaksanut kiertää autoa toiselta puolen tai edes nätisti pujahtaa ohi sanomatta mitään. En tiedä, tajusiko mummoni, mitä tapahtui, kuuliko hän kommenttia, ei toivottavasti. Tämän jälkeen koin vain pakottavaa tarvetta juosta tuon ämmän perään kertomaan, mitä ajattelin hänestä ja hänen toiminnastaan.

En vain voi ymmärtää tällaisen ääliön toimintaa. Itse hän perusteli käytöstään sillä, että on uskonnoton ja kokee häiritseväksi uskonnon harjoittamisen julkisella paikalla, jossa hänen pitäisi saada kulkea vapaasti ja uskonnotta. Pahoillaan hän ei ollut. Ainoa uskonnonharjoittamisen piirre oli soivat kirkonkellot. En minäkään kuulu kirkkoon muttei mieleenikään tulisi tehdä moista. Ei vaikka joku olisi rukoillut siinä keskellä katua. Millainen tunteeton ja vajaaälyinen ihminen pitää olla, ettei sen vertaa voi kunnioittaa vainajaa ja omaisia, vaan kokee oman uskonnonvapauden niin suureksi, että kehtaa lähteä kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltä tuollaisessa tilanteessa?

Toivon todella, että tämä ihmisjätös, jonka käytöstavat ja tilannetaju ovat täysin olemattomat, kuolee itse yksinäisenä ja hylättynä, niin ettei arkkua ole kantamassa tai saattamassa ketään. Ettei hänen ruumiinsa kuljettaminen tuki jalkakäytäviä tai aiheuta häiriötä.

Iskälle