torstai 30. heinäkuuta 2015

HARRASTUSMUISTOJA


Tämä on tarina paskoista harrastusmuistoista. Ja monia harrastuksia onkin tullut kokeiltua. Olen kokeillut pianon ja kanteleen soittoa. Ollut tanssiluokalla, askartelukerhossa, pelannut käsipalloa, voimistellut. Olen ollut partiossa, laulanut kuorossa ja ollut aktiivinen nuorisotalolla kävijä.

Meidän käsipallojengi oli paska. Me hävittiin aina. Alussa meitä oli vain saman ikäisiä ja kaikki oli yhtä hyviä tai huonoja. Sitten joukkueeseen sekotettiin vuotta vanhemmat ja ne olikin sitten niitä, jotka sai enemmän peliaikaa ja parhaimmat pelipaikat. Ja silti oltiin yhtä paskoja.

Vaikka tanssiluokka olikin osa koulua, oli se toisinaan ihan hauskaa mieltää myös tanssin harrastukseksi. Tulin kerran myöhässä tunnille erään toisen oppilaan kanssa. Opettajan mielestä minun olisi pitänyt tehdä 50 vatsalihasliikettä/punnerrusta rangaistukseksi mutta sen toisen ei. Auliisti hän lupasi, että voin toki tehdä sen myös tunnin jälkeen niin etteivät muut näe. Kieltäydyin. Opettaja kieltäytyi ottamasta minua harjoiteltuun esitykseen mukaan. Esitimme lumihiutaleita mutta meillä oli keltaiset esiintymisasut. Vaikka tästä on aikaa, muistan todenneeni opettajalle, että en hänen kananpoikatanssiinsa haluaisikaan mukaan. Opettaja soitti kotiin, joskaan äitini ei koskaan asiasta minulle maininnut. Opettaja joutui myöhemmin pyytämään minut mukaan tasaparien säilymiseksi. Anteeksi en koskaan pyytänyt enkä koskaan tehnyt vaadittuja liikkeitä. Tiedän kyseisen opettajan toimivan edelleen oppilaiden parissa, toivottavasti metodit ovat vaihtuneet.

Olin paska voimistelija enkä koskaan ollut mukana kisajoukkueessa. Olin varamies eli ikuinen vaihtopelaaja. Sain kyllä olla kaikissa treeneissä ja leireillä, koska valmentajan sanojen mukaan "olin tärkein jäsen koska tarvittaessa minut piti voida laittaa mihin tahansa paikkaan kisaamaan". Olin myös mukana esiintymässä silloin, kun kyse ei ollut kilpailuista. Koska olin kuitenkin joukkueen nimetty jäsen, omistan kaikki samat mitalit kuin muutkin. Tosin yksikään niistä ei ole ansaitsemani ja ovatkin tällä hetkellä jossain laatikon pohjalla. Kerran sitten kävi niin, että eräs joukkueen jäsen sairastui kisoja edeltävänä iltana. Jes, suuri hetkeni siis koittaisi. Vaan ei koittanut. Valmentaja joka tuurasi poissaollutta valmentajaamme, ei ollut samaa mieltä. Hän muutti kisapäivänä kuvioita, jottei yhden hengen vajaus näkynyt. En siis päässytkään mukaan. En muista kisoja, muistan vain kisapaikan, jonka johdosta väittäisin, että joukkueellamme ei ollut muutoinkaan mitään mahdollisuutta mitaleihin. Olisi siis ollut sama, vaikka oisin ollut mukana, tuskin se olisi vaikuttanut suuresti sijoitukseen. Jos näkisin kyseisen valmentajan tänäpäivänä, haluaisin kertoa tämän hänelle. Kertoa, kuinka hän vei minulta sen ainoan mahdollisuuden olla kisaamassa. Ja että toivon hänenkin muistavan asian vielä 20 vuoden päästä.

Voimistelusta muistan myös sen, että TUL:n alaisessa joukkueessa punalippu ja TUL:n marssin laulaminen olivat se juttu. Kukaan ei vain kertonut meille lapsille, mikä tämä TUL on ja miten se kyseinen marssi liittyy voimisteluun. Mutta niin pyhä se oli, ettei siitä saanut pilaa tehdä. Riveissä ja jonoissa seisottiin jokaisten kisojen jälkeen laulamassa, jotain mikä piti opetella ulkoa mutta jonka sisällöstä ei ollut mitään käsitystä. TUL:n marssin voit kuunnella vaikka tästä. Ja sitten olivat Turun liittojuhlat, joiden paidassa TUL on avattu muotoon Tule, Urheile, Liiku. Olisiko ollut liian vaikeeta myöntää kuitenkin, että todellisuudessa kyse oli Työväen urheiluliitosta.

Partio. Niin. Paljon vuosia ja paljon muistoja. Tietysti muistuu mieleen se, kun kokouksissa aikaa käytettiin pelkästään asioiden kirjaamiseen ylös vihkoihin. Osa porukasta söi ja heitteli sokeripaloja sekä häiritsi muiden tekemistä. Eikä pidä unohtaa sitä, kun tyhmyyksissäni lähdin talvileirille varvas murtuneena. Äitini oli soittanut leirinjohtajalle ja varmistanut, että asia on ok ja voin lähteä. Vanhempien johtajien painostuksesta osallistuin mäkihyppykisaan pulkalla seisten, koska en saanut suksia jalkaan. Tästä seurauksena on, että polveni hajosi eikä ole vieläkään kunnossa. Ja tietenkin hiihtovaellus piti silläkin kertaa suorittaa, tosin murtuneen varpaan kanssa muiden perässä yksin kävellen. Eräältä retkeltä taasen muistuu elävästi mieleen se, kuinka ruoka oli värjätty elintarvikevärillä. En pystynyt syömään, joten johtajisto päätti istuttaa minua lautasen kanssa ruokapöydässä kunnes olisin syönyt. En muista tarkkaan tarinan kulkua, mutta tilanne päättyi siihen, kun vartiokaverini, joka oli samassa nalkissa, oksensi. Kyseisessä lippukunnassa partiourani päättyi kuitenkin lopulta siihen, kun joitain vuosia sitten pyöritimme varainkeruuna kahvilaa. Meitä piti olla silloin kaksi vuorossa. Se toinen, joka oli minua 6-7 -vuotta vanhempi, tiuski ja kiukutteli koko päivän, lähti treffeille kesken vuoron ja palasi lopulta takaisin jatkamaan kiukuttelua ja haukkumista. En osannut laskea hänen mielestään rahoja tarpeeksi nopeasti, en ollut siivonnut, leiponut, tiskannut yms. Hän ei jaksanut jäädä tekemään vuoroa loppuun vaan huutamisen jälkeen jätti minut yksin hoitamaan kaiken loppuun. Kun pyysin, että hän veisi mennessään roskat, joihin tarvittiin se avain, joka hänellä jo oli, hän mieluummin haki vara-avaimen kuin vei roskat.

Nuorena tykkäsin käydä uimassa. Vaikka olin itsekin aika junnu, 6-vuotias pikkusiskoni oli usein mukana. Osasimmehan molemmat uida. Helsinginkadun urheilutalo oli lähellä ja siksi siellä oli helppo käydä. Tai olisi ollut, jos eräs tietty kassatäti ei olisi keksinyt, että myös alle 7-vuotiaan siskoni kuuluu maksaa sisäänpääsymaksu, koska ilmainen sisäänpääsy koskee vain aikuisen kanssa olevia alle 7-vuotiaita. Aina tämän saman tädin kanssa väänsimme asiasta kassalla. Joka kerta hän myös soitti uimavalvojalle, ettei meille saa lainata räpylöitä tai muita uimaleluja, koska olimme kiukutelleet. Tilanne laukesi äitini soittoon ja tiedusteluun. Tämän jutun kirjoittamisen myötä olin yhteydessä uimahallille. Oletettavasti mitään kyseisenkaltaista sääntöä ei ole ollut, vaan asia todennäköisesti on niin kuin lapsena jo epäilin: kassatäti toimi epärehellisesti. Sain kuitenkin pahoittelut tapahtuneesta ja kehotuksen lähteä kokeilemaan Hesarin hallia näin vuosienkin jälkeen.

Osan ikävistä muistoista aika on kullannut ja osa on jäänyt unholaan. Sitten on niitä, kuten nämä edeltävät, jotka edelleen muistuvat mieleen. Eipä näissä ole hurraamista, mutta ainakin löytyy tarinaa kerrottavaksi näin vuosikymmentenkin jälkeen.